(kuva: fanpop.com)

Kauhean haikea fiilis. Varmasti pimeä päiväkin vaikuttaa asiaan omalta osaltaan. Olen tänään suuresti kaipaillut hevoselämää josta ei vielä niin kovin kauaa ole mutta ikuisuudeltahan se tuntuu ei voi muuta sanoa! Sain viettää muutaman ihanan heppakuukauden ja totaalisesti omistautua talliaskareisiin ja hevosen kanssa puuhailuun. Ei ollut kiirettä töihin ja mulla oli mahdollisuus viettää sellaista elämää joka maistui hyvältä. Ja maistuisi vieläkin. Viimeiseen asti yritin pinnistellä töihin menoa vastaan ja salaa toivoinkin että en olisi mitään töitä saanut. Ansiosidonnaisella päivärahalla olisin pärjäillyt ihan ok ja ai että sitä vapautta minkä se työttömyys olisikaan mukanaan tuonut. Leikittelin ajatuksella olla kesän yli oloneuvoksena ja kyllähän se varmaan olisi voinut onnistuakin. 

Sitten tuli vakituinen työpaikka tarjolle, hyvä työnantaja ja mielenkiintoiset työtehtävät ja mun oli pakko suostua sekä ruveta ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Ja järkevästi. Hyvin harva tuntui oikeasti käsittävän minkälaisia fiiliksiä ja ajatuksia päässäni pyöri. Kyllähän normaalin ihmisen pitäisi olla kiitollinen kun saa töitä!! Nyt kun neljän kuukauden lomasta häämöttää loppu, olen muuttanut uuteen kotiin ja arkea rytmittää kotiaskareet, koiralenkit ynnä netflix niin ai että miten kaipaankaan syksyn "huolettomia" päiviä. Olo on tyhjä ja on muutenkin sellanen väritön-hajuton-mauton fiilis kaikessa mitä teen.  

En ole kiinnostunut mistään kulttuuririennoista, baarissa nyhjäämisestä, salilla käymisestä, uudesta harrastuksesta tai kirjanlukemisesta. Haluaisin hevosen johon tutustua, jonka kanssa kasvattaa luottamusta ja edetä yhdessä. Mikään random ratsastustunti ei myöskään houkuttele ollenkaan, vaan joku todella paljon kokonaisvaltaisempi. 

No niin, faktat pöytään: Ihana syksyni oli tosiasiassa melko epärealistinen, fantasiaa oikeastaan. Asuin toisen nurkissa ja tulin pitkälti toimeen toisen rahoilla. Minulla ei myöskään ole oikeasti varaa pitää hevosta. Menoja on ihan riittämiin muutenkin eikä haikaileminen johda mihinkään positiiviseen. Nyt siis vaan Pollyanna-henki päälle ja positiivisuutta peliin.  

Elämään pitäisi jollain tavalla löytyä maustetta ja sisältöä. En kaikesta järkeilystä huolimatta pysty kuitenkaan asettumaan/alistumaan tylsyyteen ja kaavamaisuuteen. Jos kaikki päivät kulkee samaa rataa, uskon tulevani hulluksi. Jotenkin vaan tuntuu siltä että aina ei jaksaisi kieltäytyä kaikesta kivasta ja luovuttaa unelmistaan sekä keksiä muuta tilalle. Olen jo kovin monta kertaa joutunut niin tekemään. Sanotaan että pitää haaveilla, pitää olla unelmia. Ne voivat myös kääntyä itseä vastaan jos kerta toisensa jälkeen jäävät saavuttamatta. 

Uusi työ tuo myös mukanaan erilaisia haasteita. Miten tottua aikaisiin heräämisiin, kahdeksan tunnin työpäiviin, kiireeseen. aikatauluihin ja uusiin työkavereihin. Löydänkö paikkani, tuleeko konflikteja, kohdellaanko minua oikeudenmukaisesti... 

Näin miettien, kohti vuotta 2014,

Eve