Minulla alkaa nyt pikkuhiljaa ihan kokonaan murenemaan usko ihmisiin. Asia yhteydestä tai tilanteesta riippumatta ongelmaa saadaan aikaiseksi tarpeen vaatiessa ihan mistä vaan. Viestintätilanteet ei toimi eikä ymmärrystä tunnu olevan siitä, että ihmiset tulevat erilaisista kulttuuritaustoista ja tästä syystä toimivat tilanteissa omalla, oppimallaan tavalla. 

On huikean vaikeaa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Itse ainakin kuormitun tosi paljon ympärilläni olevasta hutunkeitosta  ja pahanilkisistä puheista vaikkeivät minua henkilökohtaisesti koskisikaan millään tavalla. Olo on epävarma ja turvaton jos poissaolevista puhutaan pahaa tai vihjaillaan ikävästi. Turhaa energiaa kuluu kaikenlaiseen selvittelyyn ja ahdistavaan pohdintaan. Tuntuu siltä, ettei enää ole mitään sellaista mistä ei jonkinlaista ongelmaa aikaiseksi saisi. Onnitteluni sille, joka osaa pistää asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Itselleni ei sitä taitoa ole suotu. 

Mitä ihmettä sitä voisi sitten omalta osaltaan tehdä? Olen ratkaissut asian niin että vältän ihmiskontakteja viimeiseen asti. On parempi vaan hoitaa omat asiansa, rapsutella koiria ja hoidella Piipiä sekä olla muiden homo sapiensien kanssa tekemisissä sen minkä pakko on. Pakoilua tai ei, olen valinnut itseni suojelemisen ja erakon roolin. Heittäytyköön joku muu kokeilemaan onneaan.

Perustimme syksyllä valmennusryhmän, joka lähti käyntiin kivana, talliporukkaa yhdistävänä tekemisenä ja on nyt päätynyt kivire'eksi jota perässäni vetelen. Yritän pitää valmennukset hengissä, aika ajoin lähes tekohengitystä antaen, kun syystä jos toisestakin kaikenlaista mutkaa tulee matkaan. Ihmiset ei tule toimeen keskenään, sivulliset puuttuu asioiden kulkuun, loka lentää ja aina on ihan kiikun kaakun toteutuuko valmennukset ollenkaan. Enkä voi tehdä asialle yhtikäs mitään. Teen kaikkeni että kevään valmennukset saadaan kahlattua läpi ja sitten lähden varmaan johonkin hermoparantolaan lepuuttamaan.   

Tsemppiä, immeiset. Olkaa toisillenne armollisia! Ei täällä muuten kukaan jaksa.

Eve