Tsaukkis, täällä yövuorolainen taas bloggaa hiljaisena hetkenä. Viikko on aikaa vierähtänyt ja joulukuu on juuri aluillaan. Lumet suli vuorokaudessa pois, ja meilläkin on taas mustaa ja mutaista. Ihmetellä vaan täytyy, miten nopeasti runsaat nietokset hävisivätkään.

Arki sujuu taisaiseen tahtiin. Töissä käyn ja yritän ehtiä myös harrastamaan, muutakin kuin paskan lappaamista, vedenkantoa ja heinän pussittamista. Piipin kanssa ollaan maastoiltu säännöllisen epäsäännöllisesti, työvuorojen sallimissa puitteissa. Koska meillä ei sitä kenttää ole, niin usein tulee myös verkattua ja taivuteltua Piipin kanssa lenkeillä. Onneksi Piipi ei ole yksi niistä hevosista, jotka ajattelee että maastossa vaan päästellään ja rillutellaan. Hän on siis olosuhteiden pakosta jo tottunut "maastokouluhevonen". Laukan kanssa on ollut ongelmia, kun sitä ei ole millään meinannut löytyä, ainoastaan kauhea kiitoravi. Meillä ei ole kentän puutteesta johtuen hyviä puitteita laukannostojen harjoittelemiselle, enkä siis todellakaan tarkoita laukannostolla sellaista isosta ravista laukalle sortumista. Aloin jossain vaiheessa olla jo huolissani, sillä viimeisimmissä valmennuksista päästiin jo melko pitkälle laukkojen kanssa, kunnes sain jonkinlaisen suhteellisen rauhallisen vasemman laukan nousemaan muutama päivä sitten.

Piipi on melkoisen hyvin sopeutunut elämäänsä ainoana hevosena. Onhan se tietty sääli kun toinen joutuu yksin tarhassa kökkimään, mutta tämä on nyt tilanne toistaiseksi. Olemme joskus koirien kanssa illalla tallissa pitämässä Piipille seuraa. Minulla on siellä oma tuoli jossa istua, ja raahasinpa kerran jopa pöydänkin mestoille, että sain iltateeni siellä juotua. Piipi oli tällöin vapaana tallissa ja kävi ihmettelemässä allekirjoittaneen voileipiä.

Iltapuuroilijan seurana

Minun eväät

Piipi tutustuu rakennuspuhaltimeen

Neiti Bee oman tallin käytävällä

Hohhoijaa kun haukotuttaa!

Mulle niin rakas naama, puspus!

Olen ollut huomaavinani, että kyllä Piipi ihan tykkää, kun olemme hänelle seuraa pitämässä. Ei me koirien kanssa tietenkään heppakaveria voida korvata, mutta on meistä varmaan jotain iloa kuitenkin.

KOTOILUA

Löysin paikan, mistä vuokratiluksillani olevista rakennuksista saa hyvän yhteiskuvan. Tässä siis minun matala majani hieman eri kuvakulmasta. Niin ja talli kanssa. On ne vaan niin söpön ja kotoisen näköiset, vai mitä?

Vapaapäivinä on kiva puuhailla kotonakin, ei vain tallissa. Kaikenlaista pientä järjestelyä ja sisustusideointia on aina meneillään. Kaivoinkin viime viikolla joulukoristeet esille ja kävin ne läpi. Pari joulunallea pääsi heti puuhellan päälle, pehmoporo kodinhoitohuoneeseem ja ex-tiimarin pehmojoulutonttu talliin Piipin iloksi. Maltilla vielä tässä vaiheessa joulukoristellaan, mutta on se kiva jotain pientä jo esille laitella. Pääosassa ovat kynttilät, ja jos joulutähden, sellaisen valkoisen, jostain löytäisi niin kiva olisi. Järvenpäässä suuntaisin heti kukkataloon, mutta täällä päin en oikein tiedä mistä hyvän joulukukan voisi ostaa.

Pimeällä ja erityisesti jouluntunnelmaa kohottamaan, on tosiaan kiva poltella kynttilöitä. Kyllä se vähän niin on, että joulu menee sen verran nopeasti ohi, että joulunodotus ajasta on otettava kaikki irti, jos joulua yhtään haluaa "fiilistellä". Jos satsaa pelkästään aattoon ja joulupäiviin, tuntuu ettei joulun tunnelmasta saa läheskään kaikkea irti. Itselläni on tänä vuonna hyvät joulufiilikset, mutta juuri tässä mietin, että mitenhän kauan ne kestää, kun yksin joudun tunnelmaa ylläpitämään. Pitäisi käydä konserteissa, kauneimmissa joululauluissa ja muissa jouluhulinoissa, mutta olen äärimmäisen huono lähtemään mihinkään. Arvostan kovasti vapaapäiviäni, jotka haluan käyttää kotona puuhaillen ja eläinteni kanssa aikaa viettäen. Omaan jonkinlaisen erakkogeenin, sillä minua on todella vaikea saada lähtemään mihinkään rientoihin. En jaksa laittautua eikä ole oikein mitään päällepantavaa, kun pieruverkkareissa ei kehtaa mennä. En vaan yksinkertaisesti kestä mitään aikataulutusta. En vaikka kyseessä olisi ns. kiva meno.

Uskolliset ystäväni, Dalia ja Mona, ansaitsevat sitä ihan parasta! Erityisesti siitä syystä, etten voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä heidän sopeutuvaisuuttaan eri tilanteisiin, ja erityisesti meikäläisen kolmivuorotyöhön sekä sen mukanaan tuomiin jatkuviin vaihteluihin aikatauluissa. Aina yhtä suurta rakkautta osoittavat, nämä ihanuudet! Dalian sain muutama päivä sitten trimmailtua nätiksi ja Mona odottaa vuoroaan. Olen surkean laiska koirien turkkien kanssa. Hevosta harjaan päivittäin, mutta koirien turkinhoito venyy aina luvattoman pitkään.

Loppukevennykseksi pieni taidekuvatyyppinen luonto-otos, johon sain inspiraation samalla kun venyttelin/niksauttelin selkääni ja taivutin päätä taaksepäin. Näkymä oli niin mielenkiintoinen että pakko se oli ikuistaa.

Oikein hyvää viikonjatkoa kaikille! Minulla on nyt kolmen valvotun yön jälkeen pari vapaata tuloillaan. Kello on juuri mennyt yli neljän eli kolmisen tuntia vielä ja sitten pääsen kotiin.

Eve