Aika kuluu ja meikäläinen viettää mörri möykyn elämää. Pimeästä pimeään kuljen ja rutiineita toistan. Se on yötyöläisen arkea ja osa. Vapaa-aika jää vähälle, kun suurin osa kotona vietettyä aikaa menee nukkuessa. Tallihommat töistä tullessa, koirat pikku lenkille, nukkumaan, tallihommat uudelleen, koirien lenkki ja taas töihin. Niin se arki kulkee.

Kuukausi pääsi huomaamatta vaihtumaan. Helmikuu alkoi muutama päivä sitten ja Piipin toinen koppikuukausi käynnistyi. Potilas on mallikkaasti jaksanut sairastaa, mitä nyt hieman hapan välillä on. Uusia virikkeitä on melko vaikea keksiä viikosta toiseen, joten Piipin tallielämä on muuttunut rutiinien noudattamiseksi. Pientä piristystä tuo, kun hän pääsee sen kaksi kertaa päivässä karsinastaan ulos, ja saa käppäillä pienessä tallissamme sen minkä siellä nyt pystyy.

Haikeana seuraan toisten puuhailua hevostensa kanssa; se tuntuu itselle niin kaukaiselta. Vaikkei ratsastus kaikkein tärkeintä olekaan, huomaan silti kaipaavani mukavia maastolenkkejä yhdessä hevosystäväni kanssa. Tuntuu ettei aika kulu millään mitä tulee Piipin toipumiseen. Muuten kyllä mokoma tuntuu oikein lentävän; miten voikaan olla että ajan kuluminen on muka niin erilaista riippuen siitä mistä asiasta kulloinkin kyse on, vaikka samasta ajastahan tässä puhutaan. Vielä on niin pitkä tie edessä Piipin kuntoutumisessa!

Seuraava etappi on 1.3 oleva kontrollirtg Mikkelissä. Se ratkaisee, pääseekö Piipi sairastarhailemaan vai ei. Jos murtuma on lähtenyt parantumaan, niin sitten voisi olla tiedossa ulkoilua ainakin hetken aikaa /päivä. Sairastarha pitäisi saada rakennettua jonnekin ja se onkin haasteellista, kun maat on umpijäässä ja joka paikassa on kasoittain lunta. Olen suunnitellut paria paikkaa mutta kummassakin on huonot puolensa. Toinen paikoista olisi tallin valjastuskatoksessa, johon olisi suora yhteys tallista. Pohja on kuitenkin sementtiä ja jäätyy helposti, joten on tosi liukas. Siinä olisi myös aikamoinen siivoaminen keväällä kun saisi hinkata kaikki pissa- ja kakkasotkut pois. Mietin, jos laittaisi pohjaan kuiviketta, mutta siitä vasta sotku tulisi.  Entäpä hiekoitus? Hmmm... Katos olisi kyllä hyvä paikka muuten ja toteuttaminen olisi suhteellisen helppoa, kun rakenteet on valmiina eikä tarvitsisi muuta kuin lyödä lankut kiinni. Piipin ei tarvitsisi kävellä pitkälle ja katoksestakin olisi varmasti suojaa. Toinen mahdollinen paikka on varsinaisen tarhan yläosaa ja terassin rakenteita hyväksikäyttäen sähkölangalla tehtävä pläntti. Sinne on jo hieman matkaa ja sähkölangalla ilman sähköä tehty tarha on aina hieman huonompi vaihtoehto kuin tukeva lankkuversio. Siinä menisi myös pilalle pari luumupuuta jotka jäisi Piipin jalkoihin.

Meillä, kuten niin monella muullakin, on parhaillaan hiiri, myyrä ja rotta ongelma. Kovasti kaipaisin nyt kissaa huusholliin ja olisinkin sen jo ottanut, jos Monalla ei olisi jahtauskompleksia. Nyt olen yrittänyt pitää paikat siistinä ja viedä roskat mahdollisimman usein ettei sisähiirelle tule turhia houkutteita tulla kolostaan ulos. Dalia tulee kissojen kanssa juttuun kun on jo pentukodissaan tottunut niihin, mutta Mona tarvitsisi edesmenneen Pinja-kissani tapaisen "koirankouluttajan". Pinja valmensi menestyksekkäästi ja tyylillä kaksi kissan jahtaamisesta kuuluisaa saksanpaimenkoiraa tavoille. Loppupeleissä makoilivat usein samalla säkkituolillakin. Pinja ei lähtenyt karkuun vaan sähähti ja räppäsi ärisevälle sakemannille napakasti lipaston päältä ja se oli siinä. Ei tullut silmille mutta näytti ettei kannata turhaan lähteä säätämään hänen kanssaan. Pinja oli meille tullessaan 2,5 vuotta ja tuli koiraperheestä.

Entäs sitten minä itse? Mitä kuuluu, kukkuluuruu? Yritän parhaillaan ja edelleen hakea paikkaani ja taas jälleen kerran miettiä, missä sitä oikeasti haluaisin asua. Olen hakenut joitain työpaikkoja Etelä-Suomesta mutta mihinkään en pääse haastatteluun. Täällä päin jos haen, niin tilanne on toinen. Tämän hetkisessä työssäni on hieman epävarmaa jatkon kanssa, joten koko ajan täytyy pälyillä ympärille ja olla aktiivinen. Toisaalta veri vetää takaisin Uudellemaalle, toisaalta taas voisin tännekin jäädä. En pidä nykyistä asuinpaikkaani ihanteellisena hevosenpidon kannalta ja muutenkin koen olevani ulkopuolinen. Maalla on niin paljon kirjoittamattomia sääntöjä joista en pääse perille, ja Kolkontaipaleen tyypisessä maatalousyhteiskunnassa ei oikein ole sellaista "kaveriperinnettä". Ihmiset istuvat omissa tuvissaan ja tonteillaan ja keittävät kyllä kahvit jos sattuu poikkeamaan pihaan, mutta muuten ei juuri olla yhteydessä. Itse jos on aktiivinen, niin ollaan kyllä valmiita vaihtamaan muutama sana mutta vastavuoroisuutta ei juuri ole. Tässä ei ole nyt ollenkaan kysymys siitä etteivätkö ihmiset olisi ystävällisiä, mutta tapa seurustella on niin erilainen että jään kyllä jotain kaipaamaan. Sen lisäksi siis että koen itseni ulkopuoliseksi. Kaipaan aika ajoin kunnon juoruilua rakkaan kaverin kanssa kaffepannun äärellä, tietty maailmaa parantaen...

Etelään jos lähden takaisin, niin se tietää isompia asumis-ja hevosmenoja mutta suurin piirtein samaa palkkaa. Toisaalta siellä on muutama kaveri ja tutut paikat sekä koko perhe. Paljon siis puhuu tämänkin vaihtoehdon puolesta. On sietämätöntä palloilla näiden eri vaihtoehtojen välillä kun mikään ei ole selkeästi toistaan parempi ja oma mieli muuttuu päivästä toiseen. On sellainen tunne että on tyhjän päällä kun asia ei omassa mielessä selkiinny ollenkaan.

Tällä hetkellä on kuitenkin parasta olla täällä, sillä Piipin hoito onnistuu parhaiten näissä olosuhteissa, omassa tallissa. Mihinkään täysihoitotallille tai toisten armoille en heppaa voi viedä, sillä en enää jaksa neuvotella ja riidellä kenenkään kanssa. Ainakin täytyisi olla täysi varmuus siitä että hevonen hoidetaan 100 %:sti hevosystävällisellä tavalla ja se saa hyvää kohtelua. Ja sitähän ei voi tietää jollei itse hoida. Monella tallilla on hevosenkäsittelijöitä ihan liian kanssa eikä läheskään kaikilla riittävästi kokemusta asiasta.

Voi elämän kevät että tämä voikin olla monimutkaista!

Mutta hei, parempia aikoja ja päätä huimaavaa sähkölaskua odotellessa,
Eve