Aika kuluu ja viikot hurahtaa ohi lähes huomaamatta. Siinä samassa kuukaudet. Meillä kaikilla on arjen kiireet, kellä minkäkinlaiset. On lapsia ja lemmikkieläimiä, on työt ja huvit. On tekeminen kuinka kivaa tahansa, niin itse ainakin pysähdyn usein miettimään että tätäkö tämä nyt sitten on. Päivästä ja viikosta toiseen. Toisaalta en kuitenkaan osaa määritellä, mitä sitten pitäisi olla eri tavalla. Tunnistan kyllä, että jotain "jännitystä elämään" kaipaan; en vaan osaa nimetä sitä tarkemmin.

Meidän neitokaiset, Dalia ja Mona, olivat vihdoinkin sterilointileikkauksessa. Pesin rakkaat potilaani edeltävänä iltana 

ja vein heidät Mevetiin seuraavana päivänä ennen töitä. Mona raukka oli hieman peloissaan vastaanotolla, mutta Dalia rentoutui siinä määrin että kelli lattialla rapsutuksia kerjäten ja lähti reippaasti eläintenhoitajan matkaan. Illalla töiden jälkeen hain pöpperöiset hauvelit kotiin toipumaan. Toipuminen sujuikin hyvin ja nopeasti, ilman mitään ongelmia. Kaulureita pidettiin aluksi päällä kun en ollut kotona vahtimassa,

mutta Mona kyllä onnistui kiskomaan mokoman härpäkkeen pois päältään useamman kerran. Hyvin nopeasti, jo parin päivän päästä, ei olisi uskonut että ovat edes missään leikkauksessa olleet.

Paavo vietti "karsserissa" makuuhuoneessa ensimmäiset 10 päiväät kun olin poissa kotoa. Ajattelin että parempi kun saavat tytöt rauhassa toipua haavoineen. Yhtenä päivänä vein Paavon äidille hoitoon kun olin itse pitkän päivän töissä. Silloin otin tytöt mukaan töihin. Tosi hienosti olivat toimistolla pitkän päivän mutta se ei tullut minulle yllätyksenä:

Kelit ovat olleet huippuhyvät jos minulta kysytään. Vastaus voisi olla eri jos koirien mielipidettä tiedusteltaisiin. Meidän kämppä on umpikuuma päivisin. Oven avaaminenkaan ei auta kun tuulen vire on olematon ja piha kylpee auringossa. Illansuussa alkaa helpottaa ja koirat oleilevat mielellään pihalla. Tässä hieman Monan relailua pitkäksi kasvaneessa vihreässä:

Piipi muutti uudelle tallille vapun tienoilla. Ensimmäinen kuukausi on sujunut hyvin. Piipi on rauhallinen, oma itsensä, ammattisopeutuja kun on. Poikakaverikin on löytynyt...

Ratsastamassa olen käynyt tasaiseen tahtiin. Viime viikolla jopa neljä kertaa. Piipi on saanut vihreetä syödäkseen myös tallin puolesta kun on ollut päivisin harjoittelulaitumella. Itsekin olen syötellyt ratsastuksien yhteydessä.

Nyt sille ei enää ole tarvetta kun harjoittelulaitsalla menee jo 5 tuntia päivässä. Uudella tallilla on hyvä hoito ja mukavia ihmisiä. Me kumpikin viihdytään oikein hyvin. Maastot ovat hyvät

ja parin kilomerin päästä löytyy tosi kiva, osittain metsässä puikkelehtiva rata, jonka takaa pääsee myös metsäpoluille. Radalla on pehmeää hiekkaa ja siellä voi tarpeen vaatiessa päästellä vähän kovempaa jos haluaa. Tallin puolesta tehdään kaikki hommat joten itse keskityn vaan PIipin liikuttamiseen ja muuhun hoitoon. Se sopii tähän tilanteeseen loistavasti sillä polveni ovat tosi huonossa kunnossa eikä selkäkään kivuton ole. Sain juuri hyaluronihappoa kumpaankin polveen ja sitten käytän Arcoxiaa kuureittain pärjätäkseni.  Tekonivelleikkaus on edessä mahdollisesti ensi vuonna.

Pipsa

Kivaa kuitenkin kun kesä tulee, tai oikeastaan onhan se jo. Koko toukokuu on ollut ennätyksellisen lämmin ja luonnossa kukkii & kasvaa keskikesän kukat. Nyt täytyy nauttia täysillä! Lomaa minulla on ruhtinaalliset 2 päivää. Ajattelin kuitenkin ottaa 3 päivää uusista lomista tälle kesälle että saisin edes viikon kasaan. Kesällä on töissä kuitenkin ihan ok olla sillä työpäivän jälkeen on vielä pitkään valoisaa ja ehtii tehdä vaikka mitä. Siitä on nautittava mitä on tarjolla...

C U soon...

Eve

Näin keväiseltä näyttää meidän talon pihalla. Aika synkät on näkymät.

Meidän asunnossa asui ennen nätisti sanottuna alkoholiongelmainen mies joka ei ole juuri piha-alueita hoitanut. Yritin hieman haravoida enimpiä sotkuja ja nyppiä edes prommilles osan pihalla olevista tupakantumpeista pois. Puhumattakaan kaljapullon korkeista... Arvata saattaa ettei sieltä mitään nurmikkoa alta paljastunut mutta onpahan ainakin siistimpää. Keväällä tulee aina sellainen fiilis että olisi kiva laittaa pihaa ja hankkia kukkia yms. Kuitenkin melkein aina päädyn yhden rehevän äitini hankkiman amppelin onnelliseksi omistajaksi ja siinä se puutarhan laitto sitten onkin. Pääasia kuitenkin on että koirilla on edes joku pläntti johon mennä.

Olen vihdoinkin saanut koirien turkkeja edes jonkinlaiseen kuosiin. Pikatrimmaus, eikä siis todellakaan mikään näyttelykelpoinen, tuli tehtyä extempore erään tassujenpesu rupeaman jälkeen. Nyt pyrin aina silloin tällöin harjailemaan kaikki koirat läpi. Paavon turkki on tosi hankala hoitaa. Herran hormoniturkki huopaantuu, takkuuntuu ja kerää kaikki roskat mukaansa, ja kun siihen lisää sen että Paavo ei todellakaan nauti kampaamisesta ja harjaamisesta, herkkähipiäinen kun on, niin ei ole mitään herkkua tuo turkinhoito kummallekaan osapuolelle.

Muutoin meillä mennään ihan kuten aina ennenkin. Aamupuuhat, töihin, koirat ja heppa; siinä se allekirjoittaneen arki on. Viikonloppuisin saan suurinta nautintoa nukkumisesta kun viikolla jää yöt melko vajaiksi. Sijaisuus loppuu 1.7 mutta jatkan todennäköisesti heinäkuun loppuun. Jatko on työlomalaisten varassa riippuen siitä tulevatko takaisin vai ei.

Ai niin, ja Piipi muuttaa taas uuteen talliin. Tällä kertaa lähemmäksi kotia kun nyt Järvenpäässä asutaan. Loimet on jo uudella tallilla ja traikku hakee meidät lauantaina puolen päivän aikaan.

Palaillaan astialle,

Eve 

(kuva: Iltalehti.fi)

Tuntuu ettei ehdi enää oikein edes hengittää kun varsinkin illat ovat niin täynnä tekemistä. Kun kaikki oma tekeminen pitää ehtiä kolmeen tuntiin, ei meinaa tunnit vuorokaudessa riittää. Olen kotiutunut tallilta vasta klo 23:n kumminkin puolin eli siis hävyttömän myöhään. Töistä päästyäni olen kiirehtinyt viemään koirat ja sen jälkeen syönyt jotain. Olen ollut ns. pitkässä työvuorossa (9-18) kuroakseni miinustunteja kiinni ja tästä syystä illat kotona ovat tuntuneet kovin lyhyiltä.

Jatkuva kiire on stressaavaa. Minä ainakin muutun helposti ärtyisäksi kun ei pääse ollenkaan rauhoittumaan. Tehtävien määrä tuntuu loppumattomalta ja mukavistakin asioista tulee velvollisuuksia. Puolituntinen sohvalla notkuen olisi tervetullutta vaihtelua. Kotona ei ehdi tehdä mitään muuta kuin välttämättömän. Olen viime vuosina huomannut viihtyväni hyvin kotona ja kaipaan arkeen ihan sellaista peruspuuhailua. Kotona olisi vielä kaikenlaista järjesteltävää vaikka muutosta on jo yli kuukausi. Jotkut tavarat hakee edelleen paikkaansa ja olisi kiva ottaa hetki aikaa niillekin.

Illalla kun vihdoin kotiudun tallilta olen niin väsynyt että simahdan, no, melkein jo rattiin jos totta puhun. Haukottelen leveästi koko matkan Hyvinkäältä kotiin. Kotona sitten palelee ja väsyttää, joten olenkin parina iltana mennyt kylpyyn lämmittelemään ja rentoutumaan. Se on kyllä ollut ihanaa paitsi että olen lähes nukahtanut ammeeseen.

(kuva: riemurasia)

Tänään torstaina teen normipituisen päivän töissä, mutta kiire ei suinkaan hellitä kun pitää olla tallilla jo 17:30. Piipillä on kengitys ja jännittää miten kenkääminen sujuu, sillä Piipin selässä on tällä hetkellä jotain mystistä vaivaa. Etujalat ei meinaa millään nousta ylös kavioita puhdistaessa. En osaa amatöörinä paikantaa kipeää kohtaa joten olen varannut Piipille ajan hevossairaalaan ensi viikolle. Eilen annoin varmuudeksi vähän Rheumocamia jos jotain kipuja sattuu olemaan. Piipi ei onnu, ruoka maistuu ja tamma on oma itsensä. Mitään näkyvää turvotusta ei ole eikä aristamista. Toivotaan että jaksaa olla kengitettävänä ja että kengittäjä on riittävän kärsivällinen.

Klinikkareissua varten olen saanut trailerin lainaksi mutta vetoauto puuttuu. Luulenpa että joudun kääntymään autovuokraamon puoleen sillä kenelläkään ei tunnu olevan autoa lainaksi. Olen kuulluttanut asiasta Facebookissa omalla seinällä ja Järvenpää sivustolla mutta huonolla menestyksellä. No, Piipi on hoitoon saatava joten eiköhän se autokin jostain löydy.

Vetoautoa ja rentouttavaa viikonloppua odotellessa,

Eve

Meillä oli Pipsan kanssa megasosiaalinen viikonloppu. Maastoiltiin perjantaina kyllä ihan omin voimin illan pimeydessä ja reipastempoisesti ravaillen, mutta lauantaina lähdettiinkin sitten maastoon tallikaveri Mamman ja Mian kanssa. Käytiin "löytämässä" pari lähilenkkiä ja kahlailtiin pellolla lumihangessa. Sunnuntaina seurana oli Penno-poika omistajineen ja tällä kertaa menimme ns. tielenkin. Kävelimme paria "isoa tietä" pitkin tutulle metsätielle ja sitä kautta kotiin. Keli suosi kumpanakin päivänä ja oli oikein kiva saada maastoseuraa kun yleensä liikumme kaksin Piipin kanssa.

En ole pitkään aikaan ratsastanut kolmena päivänä peräkkäin joten nyt jännäilen onko tällä mitään vaikutusta Piipin vointiin. Piipi saa nyt olla vapaalla, korkeintaan ehkä talutellaan vähän. Torstaina on kengitys ja sitten taidamme lähteä ajamaan uudet monot sisään...

MInun Kaunotar

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!

Eve

Yllä:Kesä 2017

Kaikenlaista on tapahtunut vuosien varrella, hyvää ja pahaa, mutta me vaan porskutellaan menemään. Kaikista eniten on vaikuttanut reilut kaksi vuotta sitten tapahtunut onnettomuus jossa Piipin kavioluu murtui. Moni oli varmaan sitä mieltä että olisi pitänyt antaa tamman mennä, mutta kylläpä hän siitä vaan toipui ja toimittaa nyt köpöttelypollen virkaa. Olen itse sen verran rampa että se riittää minulle varsin hyvin.

Piipi on ystävä vertaansa vailla. Aito, rehellinen ja persoonallinen. Ei arkaile näyttää minulle tunteitaan, joten välillä vastassa on pieni lohikäärme ja välillä taas kainaloinen kananen. Aina kuitenkin niin rakas.

Tällä hetkellä Piipi todella siis asuu ystäväni tallilla täysihoidossa. Muutimme Hyvinkäänkylään muistaakseni viime syyskuussa. On outoa etten enää vastaa Piipin hoidosta itse. Huomaan usein ikävöiväni Piipiä kovasti. Oli niin kivaa kun hän oli pihassa ja saatoin milloin vaan mennä katsomaan; vaikka vaan viemään porkkanan, varmistamaan että kaikki on hyvin. Paijaamaan pari kertaa. Piipi saa tällä hetkellä oikein hyvää ja asiantuntevaa hoitoa, joten huolta ei sinällään ole mutta ikävä silti. Välillä tuntuu siltä, että yhteys Piipiin ei ole enää niin vahva kuin ennen. Kuin jotain puuttuisi.

Yllä: 14.2.2018 Kentällä "höntsäämässä"

Piipi on ollut laserhoidettavana muutaman kerran. Heikko kohta on lanneselässä josta menee aina jonkin verran jumiin. Nyt kun ratsasteluni on ollut  niin vähäistä, ei Piipi ole päässyt kipeytymään kovinkaan paljon joten seuraava hoito on vasta 2-3 kuukauden päästä. Olen kyllä huomannut selviä merkkejä siitä että Piipi liikkuu letkeämmin ja irtonaisemmin, joten on siitä laserhoidosta jotain hyötyä oltava. Mielipiteet laserin suhteen ovat puolesta ja vastaan, niinkuin kaikessa muussakin kun hevosenhoidosta on kyse. Hoidon alkaessa oli jumia vähän joka puolella ja siihen toki vaikuttaa myös takajalkojen vajaakuntoisuus nivelrikkoineen ja muineen.

Olen kuitenkin kovin iloinen että olen saanut pitää Piipin edelleen. Hän on minulle niin rakas ja tärkeä.  Kyllä siihen mielellään muutaman euron poikineen sijoittaa että saa pitää tamman mahdollisimman kauan. Kukaan ei voi sitä tietää, ei eläinlääkäritkään, mitä Piipi kestää ja kuinka kauan aikaa on, mutta näillä mennään ja ainakin nyt menee ihan hyvin! 

Ihanaa viikonloppua kaikille. Nyt on viikon paras päivä eli perjantai!

C U soon...

Eve

Nice to be back! Elämä on kuljettanut kiireellä eteenpäin ja blogi on jäänyt unoholaan. Kaikenlaista on tapahtunut, muuttoja ja muita kommervenkkejä.

Olen mennyt viime vuoden lopulla naimisiin ja mies löytyi, uskokaa tai älkää, Tinderistä! Niin, vaikeahan sitä on uskoa että lopulta melko kyyninenkin treffailija löytää elämänsä rakkauden deittisivustolta. Ja mitäpä siinä sitten aikailemaan. Yksi asia johti toiseen ja huomasin yhtäkkiä tosiaan olevani naimisissa. Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Rinnallani on ihana ihminen ja on kiva jakaa kaikkea toisen kanssa kun on lähes koko elämänsä tottunut olemaan yksin ja tekemään kaiken itse.

The Happy Couple

Laivalla hääkakuilla...

I love You very many...

Mutta mitä kuuluu minun karvaiselle laumalleni? No hyväähän heille. Yritän heitä hoidella parhaani mukaan sen minkä suinkin töiltäni ehdin. Olin syksyllä 4 kuukautta ns. lomalla jolloin vietin paljon aikaa kotona ja se oli varmasti koirillekin mieluista. Polvi ja selkävaivoista johtuen en juuri pystynyt heitä normaalia enempää lenkittämään mutta en ainakaan ollut jatkuvasti poissa kotoa. Paavo on aina vaan enemmän lauman jäsen ja on jopa saanut joitain ihmisystäviäkin. Tosin edelleenkään ei juuri vieraista pidä mutta kun tottuu ihmiseen niin sitten alkaa välitkin lämpenemään. Dalia tuntuu aina vaan viisaammalta ja Mona on sellainen suloinen pieni mummeli.

MONSTERI

PIKKU PIEPU

DALTTON

Piipi porskuttaa vahvasti eteenpäin. Pientä "kremppaa" on aina välillä, mutta edelleen me vaan maastoillaan ja nautitaan yhteisestä ajasta. Piipi on saanut viime kuukausina laserhoitoa ja voi melkoisen vetreästi. Liikuttaminen tapahtuu koko ajan maltillisesti niin että saisin pitää rakkaan tamman luonani vielä pitkään. Olen tosin itsekin niin vaivainen että tuskin pystyisinkään ratsastamaan kovin intensiivisesti. Tällainen köpyttely riittää minulle varsin hyvin. Piipi asuu kaverini tallissa ja on nyt ollut muutaman kuukauden täysihoidossa. Omalla tavallaan se on kiva kun kaiken talliajan voi käyttää hevosen kanssa puuhailuun mutta toisaalta kaipaan kyllä sitä että saisin hoitaa Piipiä itse. Koko ajan on kova ikävä Piipuskaista ja tuntuu että ehdin viettää kovin vähän aikaa hänen kanssaan. Hyvänä puolena täysihoidossa on se että tallivapaita päiviäkin voi välillä pitää. Lisäksi ei tarvitse kipeyttää itseään kaikenmaailman kantamisilla ja paskanmätöllä.

EKAA VIIKKOA UUDELLA TALLILLA

MÄÄ JA TÄÄ; kuuluisat horselfiet

Ollaan myös muutettu paikasta toiseen. Käytiin tekemässä pieni, 8 kuukauden visiitti Hyvinkään Ridasjärvelle. Sieltä tuli lähtö kun vuokraisäntä keksi haluta asunnon omaan käyttöönsä. Lumolta järjestyi onneksi nopeasti Järvenpäästä rivarikaksio, joka vielä rempattiinkin tosi hienoon kuntoon. Siellä nyt asustelemme mieheni ja koiriemme kanssa. Asunto on oikein viihtyisä ja kun vielä pitkäaikainen haaveeni, joku aika sitten ostamani kylpyamme saatiin sinne mahtumaan, olen enemmän kuin tyytyväinen. Töitäkin sain lopulta ja teen nyt Vantaalla sosiaaliohjaajan sijaisuutta.

Ei passaa valittaa...

C U soon, I promise...

Eve

Eve täällä taas. Long time no see...

Kyllä tämän blogin vähäinenkin vuorovaikutus on nyt täysin kadonnut meikäläisen laiskasta postaamistemposta johtuen. Kuka sitä viitsii enää edes kommentoida kun täältä vastataan noin puolen vuoden päästä. Mutta niin se elämä menee että asioilla on tapana muuttua. Nähtävästi pitää paikkansa myös bloggaamisen suhteen.

Olin jossain vaiheessa ihmeteltävän ahkera postaaja. Koko ajan ehdin kirjoittaa ja jatkuvasti teki mieli olla blogin ääressä tarinoimassa. Nyt tuntuu siltä että olen aina menossa eläinteni kanssa ja kun pääsen kotiin lähinnä nukahdan istualteen. Koen jatkuvaa huonoa omaatuntoa, välillä siitä että laiminlyön koiria, ja välillä siitä että hevosta. On sydäntä särkevää lähteä tallille kun on ollut koko päivän töissä. Varsinkin Dalialle tuntuu olevan kova pala se että mamma vain piipahtaa kotona ja taas menee.

Rakkaat

Koirien turkinhoidosta en kehtaa edes puhuakaan. Niin olematonta se on. Silloin kun urakoin kaikkien turkit läpi niin pyhästi aina vannon että nyt otan turkinhuoltopäivän kerran viikossa. Siihen se kuitenkin jää, lupaamisen ja vannomisen tasolle. Yhtäkkiä havahdun siihen että tassukarvat harottaa joka ilmansuuntaan ja korvakarvat kaipaa setvimistä. Sitten alkaa taas jonkin tason kidutussessio kun rupean selvittämään takkuja ja harjaamaan/kampaamaan karvatuppuja irti. En edes tykkää katsella koiria kun ne ovat siistimättä mutta silti se jää tekemättä.

Muutenkin koirani ovat maailman kilteimpiä ja ihan liian sopeutuvaisia kaikkeen. Epäsäänölliset aikataulut ovat heidän jokapäiväistä elämää ja monta kertaa saavat odotella syystä jos toisestakin. Mamman mussukat!

Piipi voi melkoisen hyvin, luulisin. Osteopaatti Tiina Katajan käynnin jälkeen on tamma ollut hirmuisen vetreä. Taitaa olla myös kevättä rinnassa kun vauhtia piisaa melkoisesti. Lenkeillä saa jatkuvasti pidätellä kun Neiti Bee haluisi painaa koko ajan urku auki. Murtuma on parantunut hyvin ja nivelkin näyttää hyvältä. Sairaskenkää ei enää tarvita ja tamma on oma persoonallinen itsensä.

Lenkillä käydään pääsääntöisesti aikateknisistä syistä johtuen viikonloppuisin. Olen nyt yrittänyt lisätä ratsastusta yhden päivän myös viikolle että saisi liikuttamista vähän tasaisemmaksi. Tallin lähellä on pienet hiekkakuopat joilla voi käydä kapuamassa mäkiä ja lähiteillä voi hyvin köpsytellä myöhäänkin. Ei ole välttämättä hyvä että viikonloppuna mennään kaksi suhteellisen pitkää maastolenkkiä ja viikolla ei tapahdu mitään. Taas täytyy todeta tässä yhteydessä että tyytyväinen olen kun tamma on kuntoutunut noin hyvin. Hän on minulle niin rakas ja tärkeä että teen kaikkeni jotta vointi pysyy hyvänä jatkossakin.

Yummy

Synttäritkin tuli vietettyä vaikkei se tässä iässä enää mikään suuri ilonjuhla olekaan. Perhe järjesti minulle brunssin jossa oli vaikka mitä hyvää tarjolla. Ja taisinpa pari lahjaakin saada... nimittäin kaikkea kivaa sisältävän pussukan siskolta ja  Hööksin ja Puuilon lahjakortit rakkaalta pojaltani ja veljeltäni! Voiko heppatyttö sen parempia lahjoja edes toivoa? Hööksillä kävin ostamassa pari takkia ja ihanat uudenmalliset "ratsipöksyt" joissa olenkin viihtynyt hyvin viime lenkit. Pohkeissa on resorit mutta muuten housut on löysät, sisällä on vuorta, kangas on sellaista ulkoiluhoúsukangasta ja sitten on grippipaikat. Minä tykkään! Ai niin ja sainpa vielä samaan hintaan uudet minichapsitkin. Tätyyy myöntää että edellinenkin Hööksin lahjakortti oli vielä käyttämättä, joten tästä johtuen saaliini Hööksistä oli noinkin mittava. Puuilon kortti on vielä käyttämättä.

Nyt taidan toivotella teille kaikille hyvää kevättä! Saa nähdä milloin pääsen taas blogin ääreen. Ehkäpä piankin...

Sopulit herättelee mammaa aamulla...

T:Eve

Joulu tuli pysähtyi ja meni, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Muuta kuin hulppeat määrät namisuklaata jota sain monenlaista. Siskoltani Katilta ihania brittiherkkuja joita ylitse kaiken suklaamaailmassani rakastan; aah, maltesers ja flake, ja 2 kg taattua suomi kamaa rakkaalta pojaltani; fazerin sininen, geisha ym. unohtamatta veljeni antamia herkkuja. Lucky me!

..

 Mikäs muu sitten tulee, pysähtyy ja menee?  No ainakin viikonloput sekä tietenkin rakkaus, jonkun ikivanhan runonpätkän mukaan. Niin ja minäkin, tulen, pysähdyn ja menen. Sikäli mikäli rakkaisiin haukkuihin on uskominen, ja miksei olisi.

Olen kotona niin vähän että joka kerta kun lähden, sydän särkyy koirien takia. En voi ymmärtää miten minulle on siunaantunut noin kiltit koiruudet. Tuntuvat kestävän mitä vaan. Mamman rakkaat! Tässä pieni koirapläjäys:

Mona pitää huolen että kukaan ei tule lähelle kun on matten huomion alla

Dalia ottaa rennosti

Paapuli ja Mona in action

Arki rullaa menemään omaan tahtiinsa, viikonloppua odotellessa. Töitä, tallia ja koiralenkkejä. Vähän nettideittailuakin, tosin hyvin vähän enää. Alkaa usko loppua, tuskinpa sitä ihanaa prinssiä enää minulle löytyy. Ainakaan netistä. Etsivä ei todellakaan aina löydä, mutta ei se mitään. Näillä korteilla pelataan ja minulla on kuitenkin loppujen lopuksi suhteellisen hyvät kortit kun moniin vertaa.

Vuoden vaihteessa siirryin Hyvinkäälle töihin. Tai siis piti siirtyä. Organisointi ei  mennyt ihan putkeen ja minulla ei ole vieläkään konetta. Huone kyllä on, ihan kivassa miljöössä, joskaan ei sellaisessa mikä olisi ideaali potilastyötä tehdessä. Olen edelleen Järvenpään toimistolla useammin kuin pitäisi. Miten sitä ihmisiä kuntouttaisi kun ei ole puuitteet kohdillaan? En voi antaa aikoja kun en tiedä mihin pyytäisin potilaita tulemaan.

Mutta Piipi, hän se on minulle ikuinen ilon lähde ja paras terapeutti. Eniten kotonani olen Piipuskaisen selässä. Yhdessä kun maastossa mennään, olen aina hetken todella onnellinen.

Onneksi löysimme toisemme ja toivottavasi yhteinen matka jatkuu vielä pitkään. Rakas kiukkupakkaus ja samettiturpainen kainaloinen; ei ole hänen voittanutta. Hurmaava tumma! Luv' U veri meni!!!

Piipi sai vihdoinkin ensimmäistä kertaa vuoteen normaalikengän murtuma kavioonsa pari kuukautta sitten. Eilen hänet kengitettiin toistamiseen normi kenkiin. Viimeisimmässä kontrolliröntgenissä kävi ilmi, että rösöinen nivelpinta on tasoittunut joten alan kyllä nyt todella uskoa Glukomixin taikaan. En ainakaan uskalla jättää sitä missään nimessä pois vaikka kovin hintavaa onkin. Olen edelleen tunnollisesti lenkin jälkeen kaksoiskylmännyt Piipin jalat eli ensin vedellä ja sitten savella. Hoitelen myös polvia linimentillä vähintään kerran viikossa ja samoin selkää sekä erityisesti lantionseutua. Nyt on lavoissa jotain hämminkiä, joten kutsuinkin osteopaatti Tiina Katajan hoitamaan Piipiä. Varmasti tuon kaiken sairastamisen jälkeen löytyy jotain vinoutumaa tai muuta kremppaa. Uskon vakaasti että huolellisesti hoitamisella on tärkeä merkitys hevosen jaksamisen kannalta. Saadaan myös lisää yhteistä aikaa meille.

Piipi sai itselleen joku aika sitten ottolapsen jota nyt kasvattaa. On ne niin söpöjä, iso ja pieni.

Tällaista täällä eli siis ei mitään uutta alla auringon. Viime aikaisten kokemusteni perusteella täytyy sanoa, että jos mahdollista, ymmärrän vieläkin paremmin sitä miksi viihdyn niin hyvin rakkaitten eläinteni seurassa.

Nähdään taas, 

Eve

Voi elämän kevät miten pitkä aika siitä kun viimeksi olin täällä. Kesä on ohi ja niin on syksykin. Talvi on tullut ja joulua pukkaa. Tänä vuonna en vaan oikein tunnu saavan joulufiiliksestä kiinni. Kesää on ikävä ja muutenkin loppuvuosi on ollut melkoisen rankka monestakin eri syystä. 

Marraskuun puolivälissä jouduimme lähtemään Nukarin tallilta. Sitä edelsi useampi peruttu irtisanominen tilanomistajan taholta ja lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Tunnelma tallilla oli ahdistava ja sitten kun tuli vielä sinällään perusteeton maastoilukieltokin kaiken muun päälle, ei ollut enää mitään mieltä jäädä . En voi ymmärtää mikä kaikkia tallinpitäjiä vaivaa. Kaikenlaista huutajaa, juoppoa ja muuten vaan outoa tyyppiä mahtuu joukkoon. Varmaan mukaviakin on, ei ole vaan tullut kovin montaa vastaan toistaiseksi...

Piipi muutti sitten lopulta kahden muun tamman kaveriksi ja vain 6 km:n päähän kotoa.

UUSI TALLI

PIIPI TARHASSA

TEKEE TUTTAVUUTTA

Täytyy sanoa että on luksusta kun tallille ajaa viidessä minuutissa. Polttoainettakin kuluu huomattavasti vähemmän. AInoa miinuspuoli on se etten voi enää pitää koiria mukana kuten ennen. Töiden jälkeen kun käyttää koirat ulkona niin kello on lähemmäs kuutta ennen kuin pääsee lähtemään tallille. Nyt talvella on aina pimeää joten viikolla ei ehdi juuri muuta kuin siivota karsinan ja laittaa ruoat sekä vähän rapsutella tammuskaista. Tallin vieressä olevalla pellolla voi kyllä ratsastaa ja lähi teillä voi tehdä pienen lenkin mutta pääasiassa ratsastaminen painottuu viikonloppuihin. 

On kuitenkin ihanaa että nyt on vihdoinkin mahdollista maastoilla. Maastoihin joutuu tosin menemään ison tien kautta mutta matka on vajaa kilometri ja toistaiseksi se on sujunut kiitettävästi. Piipi ei ole millään muotoa 100 % maastovarma mutta kohtuullisen kokoiset ja - ääniset autot menee ihan ok. Kuorma-autot ja kaikki rämisevät väistellään suosiolla. 

MUN VAUHTIMIMMI

RAUHOTTUI...

NETTIDEITTAILUSTA

Nettideittailu, mistä mainitsin kolmen kuukauden takaisessa postauksessa, on osoittautunut suureksi pettymykseksi ja aiheuttanut omalta osaltaan turhan paljon huonoja fiilksiä saaden minut aika ajoin tuntemaan itseni arvottomaksi. Olen joutunut pettymään kerta toisensa jälkeen ja sekin on ollut omalta osaltaan raskasta. En ole osannut pitää itsestäni riittävästi huolta enkä ennen kaikkea arvostaa itseäni tarpeeksi. Olen lähtenyt mukaan kaiken maailman hömpötyksiin ja yhden illan juttuihin jaksaen aina uskoa että kyse on jostain muusta. Olen antanut miehille liikaa mahdollisuuksia uskoen siihen että kaikki menee lopulta parhain päin. Nyt olenkin sitten nettideittailun ammatilainen ja tiedän jo pienestä mikä mitäkin merkitsee. Tunnistan edelleen itsessäni turhan toivon heräämisen ja myönnän olevani jollain tapaa koukussa tähän sosiaalipornoon; jatkuvasti on pakko tarkistaa mitä linjoilla tapahtuu. Olen kuitenkin karistanut ympäriltäni kaikki turhanpäiväiset norkoilijat, seksin vonkaajat ja kaikenlaiset uuserit ja luuserit jotka eivät kohtele minua hyvin. 

On tullut kokeiltua eliittikumppanit, suomi24 ja tinder. Sama soopaa eri kansissa. Pakko myöntää. Ulkonäön mukaan mennään ja valehtelisin jos sanoisin ettei ihailu tunnu kivalta. Suhteessa yhtä ikävää on sitten se jos ei päiväkausiin kelpaa kenellekään. Fakta on, että suurin osa ei halua lähtökohtaisesti sitoutua. Hauskaa halutaan pitää, omilla ehdoilla ja silloin kun itselle sopii. Niin sanotut seksisuhteetkin menee lähinnä miesten halujen ja aikataulujen mukaan. Perinteiset arvot siis vallitsee nettimaailmassakin.

Olen saanut lukemattomat määrät yhteydenottoja seksinvonkaajilta, luki profiilissani mitä hyvänsä. Useimmiten on kyseessä olleet itseäni huomattavasti nuoremmat miehet. Luulevat ilmeisesti että "vanhempi nainen" on kiitollinen kun saa nuorelta mieheltä huomiota ja innostuksissaan suostuu mihin vaan. Eikä ole ainakaan lasten tai pysyvän parisuhteen perään. Nuoret miehet eivät lähtökohtaisesti halua viedä "kypsää" deittiään mihinkään. Eivät ehkä kehtaa... Lähinnä saat osoitteen ja ovikoodin ja sinun odotetaan ilmaantuvan paikalle tyydyttämään nuoren uroon tarpeet. Vanhemmat vonkaajat eivät ole juurikaan parempia joskin heidän sekaan mahtuu aina muutama "normaaleita" treffejä ehdottava yksilö. 

Mielestäni arvostusta ei osoita myöskään se jos ei viitsi ollenkaan panostaa omaan ulkonäköönsä. Pieruverkkaarit eivät TODELLAKAAN kuulu ensitreffien vaatetukseen... Jos ei viitsi ollenkaan nähdä vaivaa, osoittaa se mielestäni sitä ettei juuri arvosta treffikumppaniaan. Itse ainakin koen olevani melkoisen vähäpätöinen näissä tilanteissa. Olen ollut sellaisillakin treffeillä joissa mies teki töitä lähes koko freffien ajan ja minä istuin sohvalla räpläämässä puhelintani. Siinä on melkoisen vaikea kokea olevansa tärkeä tai edes hieman kiinnostava jos toisen mielenkiinto on ihan jossain muualla.

Nettideittailun maailmassa on myös ns. jahkailijoita joiden kanssa mikään ei etene mihinkään. Lähetellään viestejä laiskanpuoleisesti, silloin tällöin. Ajoittain innostutaan intensiivisempään viestittelyyn; saatetaan jopa pohtia josko tavattaisiin kunnes taas yhteydenpito hyytyy, usein pitkäksikin ajaksi. Sitten, viikkojen jälkeen, sama alkaa taas uudelleen. Tämä jatkuu ikuisesti jos ei itse pistä sille stoppia. Kokeiltu on. 

Olen siitä naiivi että jaksan aina uskoa tilanteen paranevan ja annan miehille lukemattomia mahdollisuuksia. Ja petyn.Olen miettinyt, että sivustoilla ja yksipuolisilla treffeillä saatava huomio ja hetkelliset kohteliaisuudet, olkoonkin että ne tähtäävät naisen kellistämiseen, ovat kuin päihteiden käyttö jossa haetaan hetkellistä hyvää oloa; kohoat nousuhumalan lailla ihailun sfääreihin pudotaksesi sieltä krapulaan verrattavissa olevaan todellisuuteen. Tyhjyyteen, haluten päihdeongelmaisen lailla lisää tätä hetkellistä ihanuutta.Siitäkin huolimatta että syvällä sisimmässäsi tiedät ettei se ole todellista eikä ainakaan pysyvää. 

Realiteeteistä huolimatta irrottatutuminen deittailun maailmasta on vaikeaa. Itse en ole siihen vielä pystynyt. Koska valitettavasti paras lääke yhden aiheuttamaan pettymykseen on uusi kaveri kierrokseen ja siinä sitä taas ollaan... noidankehä on valmis...

TÄHÄN TYTTÖÖN VOIN AINA LUOTTAA

Näitä miettien,
Eve

Kuvat otettiin kaikista tarvittavista kulmista ja sitten Piipi kengitettiin. Kyllä oli kertakaikkiaan mahtava kuulla että parempaan suuntaan ollaan menossa. Tuli jopa ravilupa kunhan muistetaan ravailla hyvällä pohjalla. Pakko on tässä yhteydessä myöntää että on me hieman jo ravailtu ilman lupiakin. Ihan vaan pikkuisen...

Kuntoutuva Mussukka

Käytiin sitten kuvausta seuraavana torstaina seitsemän kilometrin maastolenkki ja kivaa oli! Ainoastaan sankoin joukoin kimppuumme hyökänneet hirvikärpäset yrittivät pilata hyvät fiilikset. Kaivoin Piipin hännästä ainakin kuusi hirvikärpästä lenkin jälkeen ja kyllä niitä yksi oli omassakin tukassa. Kerrassaan yököttäviä öttiäisiä sanon minä!

Lenkin päälle syödään aina vihreetä

Radalla otettiin ravitreenit tällä viikolla ja oikein mallikkaasti ne sujuivatkin. Kerran kaarteessa iski ihan sekunnin sadasosaksi ratsureimalle menohalut mutta heti antoi kiinni. Sellaista ravia kulki mitä pyydettiin. Kipeässä jalassa ei ollut nähtävissä mitään reagointia ravailun jälkeen. Hieno homma! Täytyy kuitenkin edetä maltilla että hyvin alkanut kuntoutuminen etenee vastakin. Nyt olisi naapuripelto sängellä ja sinne kieltämättä tekisi mieli mennä. Sitä kautta pääsisi myös hiekkamontuille... On ihanaa kun saa taas ainakin välillä ratsia. Piipin selkä on mulle niin kotoisa ja tuttu paikka.

Olemme laajentaneet keskitarhaa pienellä pusikkoalueella. Siellä on heppojen kiva olla ja tutkia paikkoja. Kaikkea mielenkiintoista löytyy. Ainoa huono puoli on lukuisat kivet ja kannot. Sinne se oli rengaskenkä pudonnut viimeksikin.

Koiruudet kulkevat mukana tallilla lähes aina. Paavokin ottaa hitaasti mutta varmasti edistysaskeleita tallikoiran urallaan. On se vaan niin ihanaa että koirat voivat olla mukana. Ei tartte jättää niitä pitkän työpäivän jälkeen yksi kotiin.

Sopulit

Kanttuvei sopulit

Omassa elämässä on tapahtunut sellaista että olen ryhtynyt nettideittailemaan. Taitaa olla aikamoista ajanhukkaa mutta toisaalta on se ollut ihan mielenkiintoistakin. Välillä on ihan kiva heittää läppää verkossa. Uskomattomia ehdotuksia satelee laidasta laitaan ja tarkkana saa olla, mutta eihän kaikkeen tarvitse lähteä mukaan. Onpahan tuokin tullut nyt kokeiltua.

Palaillaan taas asiaan!
Eve