Olen koko päivän miettinyt miten onnellinen olenkaan kun koirani ovat vasta 2 ja 4 vuotiaita. Siskoni on nyt tällä hetkellä siinä tilanteessa että 14 vuotias koiransa, kasvattini Saki on tullut tiensä päähän. Siellä vietetään nyt viimeisiä yhteisiä hetkiä; varmaan monet muistot vilisee mielessä.

Elävästi palaa mieleen viime heinäkuu kun jouduin jättämään hyvästit rakkaalle Brandolle. Muistan tosi tarkkaan sen ahdistuksen ja edelleenkin mietin että jotain oleellista puuttuu kun Brandoa ei ole. Sain siitä koirasta niin paljon voimaa ja ikävä on edelleen kova. Onneksi on yhteiset muistot ja niitä ei kukaan ikinä vie pois.

MIkään mitä sanoo ei lohduta ainoastaan ehkä helpotus siitä ettei parhaalla kaverilla ole enää kipuja. Tässä on itselläkin tippa linssissä ja ahdistava olo toisen puolesta. Viimeisinä hetkinä ainakin itse yritän pysyä mahdollisimman rauhallisena ettei koiran tarvitse turhaan huolehtia. Haluan myös olla yksin. Kun kannoin kesällä Brandon autoon, sitten tuli itkun tulva, oli niin tyhjä olo. En voinut uskoa että Brandoa ei enää ole. Lähdin ajamaan Lemmikkilehtoon... Jaksamista kaikille, joille tämä ajankohtaista.