Nyt kun vieläkään ei kuvien lataaminen onnistu niin ajattelinpa pohdiskella sanallisesti taas (ei varmaankaan ensimmäinen kerta) koirien pitoon liittyviä asioita ja lähinnä tuota ainakin itseäni aika ajoin kalvavaa aihetta jolla tämän postauksen otsikoin.

Olen itse entinen palveluskoiraharrastaja ja nuorempana sekä himpun verran idealistisempana olin sitä mieltä että koirien kanssa täytyy EHDOTTOMASTI harrastaa jotain. Hiljaisesti ihmettelin ihmisiä jotka ottivat itselleen palveluskoiran eivätkä tehneet sen kanssa mitään erityisempää. Kun meillä oli pentuja oli minulle todella tärkeää että pupat menivät harrastaviin perheisiin. Taisin jopa joskus tarjota alennusta hinnasta jos luvattiin harrastaa/kisata.

Ramppasin myös näyttelyissä alvariinsa, ei nyt joka viikonloppu mutta melkein ja joka paikkaan oli päästävä, erityisesti jos arvostelemassa oli tuomari jonka arvelin koiristani pitävän. Tavallaan näyttelyissä oli ihan kivaakin; tapasi ihmisiä ja yleensä vallitsi ihan kiva positiivinen kilpailuhenki. Kuitenkin pääasiallisesti sitä halusi menestyä ja tulla tunnetuksi.

Aktiivinen koiraharrastaminen näytti hiipumisen merkkejä siinä vaiheessa kun minulle tuli hevonen, ruunapoika Turo, joka asusteli aluksi pari vuotta itsehoitotallissa ja veikin lähes kaiken liikenevän vapaa-aikani päivittäin. Mutta kivaa oli, en valittanut. Oli ihanaa että oli oma hevonen jonka kanssa sai harrastaa. Olen sitä mieltä että ainakin yksinhuoltajan arjessa on vaikea täysillä harrastaa sekä hevosen kanssa että koirien joten pakostakin jommasta kummasta täytyi tinkiä. Turon tullessa omistukseeni oli takana jo useampi vuosi suhteellisen aktiivista kouluttamista ja kisaamista joten voihan olla että sananlasku "aika aikaansa kutakin" toteutui elämäni tässä vaiheessa.

Joskus hieman harmitti kun luki miten pitkälle toiset pääsivät koiriensa kanssa ja ajattelinkin että hyvä koira menee hukkaan minulla (tässä tilanteessa tulee mieleen Brando jonka rahkeet olisivat taatusti riittäneet pidemmälle kuin JK1 koulariin).

Entä sitten tällä hetkellä? Entinen koira-nipottaja on pehmennyt iän myötä ja vaikkei minusta koskaan mitään maailman ihaninta ihmistä saa tekemälläkään, huomaan että ainakin tässä koira-asiassa olen huimasti suvaitsevaisempi...

Meidän kolmen koiran ja yhden ihmisen lauman arkeen kuuluu lenkkeilyä ja yhdessäoloa, ei mitään sen kummempaa. Olen itse hieman "pikkuvikainen" eli kremppaa on vähän siellä sun täällä joten aina ei ihan maratoonia pysty lenkkeilemään mutta pyrin aina liikkumaan niin paljon kuin mahdollista koirien kanssa. Metsäpoluilla ja -teillä on kaikista kivoin mennä. Samoin on aina hauskaa löytää uusia reittejä. Joudun usein turvautumaan Buranaan että pääsen kunnolla liikkumaan mutta se nyt vain on hyväksyttävä.

Dumlella on sököt kyynärpäät ja selässä sakkralisaatioa joten liikumme todellakin aivan koirien ehdoilla ja tahtiin, vaihtelevassa maastossa. En jaksa rampata pyöräteitä vaan tarvitsen vaihtelua. Koirallekin on parempaa liikuntaa kun menee ylös alas eikä vain tasaista. Luin myös että vanhan koiran nivelille tekee hyvää liikkua sammalpohjalla joka on pehmeä ja joustava alusta. Pyörälenkeillä emme käy, paitsi silloin kävimme kun Dalian dieetti alkoi ja minulla oli plantaari faskiitti jonka takia piti kävellä mahdollisimman vähän. Jäimme ikuisiksi ajoiksi oittilaisten mieleen kun viiletimme Dumlen kanssa tuhatta ja sataa fillarilla ulvomisella säestettynä. Ei tarttenut kuin jarruttaa eli sellaista pyöräilyä se oli...

Dumle tykkää kahlata ja präiskiä vedessä sekä ojanpohjalla, otamme välillä "ryhmätottista", leikimme vetoleikkejä ja potkimme lumikokkareita yms. pientä kivaa. Mona ja Dumle rakastavat säntäillä lumipaakkujen perään, Dalian mieleen on enemmän vetoleikit ja peuhaaminen sekä koirapaini... Lisäki hoidan perushuollon säännöllisesti eli harjailen, trimmailen, putsailen korvat ja silmät, leikkaan kynnet sekä aika ajoin pesen koiruudet, en tosin kovin usein.

Näyttelyt ei paljoa enää kiinnosta. Ei huvita lähteä ennen kukonlaulua ajamaan jonnekin 4 tuntia, kökkiä suurimman osan ajasta odottelemassa kehän laidalla ja sitten tulla illalla myöhään takaisin kotiin, not my piece of cake anymore. Meillä on näyttelykelpoisia koiria tasan yksi ja se on Dalia jonka en usko niinkään nauttivan näyttelymatkoista kun voi pahoin autossa. Dumle on huippukomea mutta palliton ja Monan korvat on hieman liian raskaat sekä häntä kippuralla joten ei kannata lähteä laittamaan rahaa tänä päivänä näistä lähtökohdista Monan kanssa kun taso on sen verran huima. Daliankin kanssa saa olla tarkkana korvista ja kyllä prinsessankin häntä hieman liian korkealla nousee; joka kerta on tullut sanomista.

Täällä sitä siis elellään kotona ja tyytyväisenä elelläänkin! Vailla ulkonäkö ja suorituspaineita pistetään tyytyväisenä menemään. Minulla on mahtavat koirat, huippuluokkaa kerta kaikkiaan. Jokainen omalla tavallaan ihana ja persoonallinen ja antavat todella paljon sisältöä elämääni. Sekä ovat "ymmärtäväisiä" kun välillä koomailen koko illan ja iltalenkki menee aamuyön puolelle...

Näin meidän koiraperheessä!