Elämä ei ole aina helppoa. Sieltä sun täältä tulee paineita ja ilmassa vilisee lukuisia selvittämättömiä asioita ja väärinkäsityksiä. Jos puhut suoraan ja rehellisesti niin aina joku loukkaantuu ja lopulta asiat kääntyy niin että olet itse se suurin syyllinen ja paha ihminen.

En ole vielä tähän ikään mennessä oppinut sukkuloimaan tässä yhteiskunnassa ja ylipäänsä elämässä niin että täysin ymmärtäisin miten oikein loppupelissä pitäisi olla että asiat sujuisi edes jotenkin. Itselläni on ainakin tarve saada asioihin joku selko ja itseni ymmärretyksi. Mikään muu ei kiusaa, häiritse ja ärsytä niin paljon kuin se että minut ymmärretään väärin ja sen seurauksena tehdään johtopäätöksiä tai analyysejä minusta tai esillä olevasta asiasta.

Vaikka pidän puoleni ja omaan vahvoja mielipiteitä, olen kuitenkin todella herkkä ihminen ja pahoitan mieleni siinä missä muutkin, ellen jopa paljon helpommin. Tarkoitan hyvää ja yritän toimia sen mukaisesti. Olen kaikissa tunteissani ja niiden ilmaisemisessa voimakas.

Sain lapseni 20 vuotta sitten ja olin koko elämäni yksinhuoltaja. Poikani on maailman paras juttu ja hänestä onkin kasvanut pärjäävä aikuinen. Olen hänestä kovin ylpeä ja toivon vaan että hän olisi onnellinen elämässään.

Itse en ole aina kokenut olevani kovin kummoinen äiti. Äitiyden alkuvaiheissa koin erittäin tärkeäksi sen että sain omaa aikaa ja pystyin tekemään omia juttujani. En kuitenkaan osannut pyytää apua lastenhoitoon vaan saatoin soittaa äidilleni ja ensin kuullostella hänen fiiliksiään ja vointiaan ja jos minusta tuntui/kuullosti siltä että hän oli liian väsynyt en kehdannut/ viitsinyt pyytää lapsenlikaksi vaan unohdin koko jutun. Myöhemmin äitini saattoi sanoa asiasta kuullessaan että olisit vaan kysynyt, kyllä han olisi auttanut! Minun salainen toiveeni oli että hän olisi tarjoutunut auttamaan kun on niin kovin nöyryyttävä jatkuvasti olla pyytäjän asemassa.

Koin olevani itsekäs kun halusin tehdä omia juttujani, mm. käydä jumpassa, ja vasta monta vuotta myöhemmin minulle selkeni terapiassa käydessäni että asia olikin aivan päin vastoin! MInun olisikin pitänyt olla paljon itsekkäämpi ja pistää edes joskus itseni ykköseksi listalla.

Vuosien varrella olen toivonut että olisin pystynyt antamaan pojalleni enemmän mutta olen ollut rauhaton sielu ja seilannut paikasta ja elämäntilanteesta toiseen, kovasti etsien jotain, ehkä onnellisuutta, kykenemättä asettumaan mihinkään kovin pitkäksi aikaa. Olen yrittänyt sinnikkäästi ja kovasti ja kohdannut paljon vastoinkäymisiä ja huonoa onnea. Joskus tuntuu että olisin ansainnut parempaa...

Nyt olen taas alkupisteessä. Ei töitä, ei tuloja, asun toisten nurkissa ja yritän sopeutua hyyryläisen asemaan. Se ei aina ole helppoa. On vaikea määritellä mitä voi sanoa ja mitä ei. Voiko ilmaista mielipiteensä, onko siihen oikeutta kun ei ole oikein mitään asemaa ja on toisten "armoilla". Sitten kun ottaa kantaa, jää ilmaan aina leijumaan sanomaton lause. Oikein odottaa milloin jostain kuuluu se että sinulla ei ole varaa sanoa mitään, ole tyytyväinen kun saat täällä olla. Tiedän myös nyt tarkkaakin tarkemmin mitä tarkoittaa ns. hyväksyvä ilmapiiri. Sanomattomat lauseet on joskus helpompi kuulla kuin ääneen sanotut. Ilmaa voisi puhdistaa sekin jos joskus voitaisiin hieman vähemmän nieleskellä ja hieman enemmän suoraan ilmaista miltä tuntuu. On tosi rankkaa arpoa mitä toisen mielessä pyörii ja siitä on ainakin joskus seurauksena se että tulkitsee väärin. Tulee ahdistus ja sitten tulee kivut...

Suomalaisessa yhteiskunnassa ja työelämässä ei todellakaan kannata "sanoa suoraan" ja "antaa palautetta". Se ei johda mihinkään muuhun kuin vaikeuksiin.

Miten siis olla ja elää? Sanoako vai eikö sanoa? Miksi toiset ihmiset määrittelevät itsensä paremmiksi kuin toiset ja millä kriteereillä? Saako olla erilainen vai onko pakko pärjätäkseen mennä "ruotuun"?

Miten tämä voi olla niin vaikeaa?

E