Olen tässä miettinyt mikä työssä oikeastaan eniten kuormittaa ja olen tullut siihen tulokseen että todennäköisimmin se jos kokee ettei jostain syystä kelpaa. Paljosta työmäärästäkin selviää kun on hyvä tiimihenki ja tuntee että on (tärkeä)osa jotain juttua. Erityisesti pitäisi muistaa ottaa uudet ihmiset asiallisesti ja ystävällisesti vastaan. Perehdytyskin olisi tietty ihan kiva juttu mutta vieläkin tärkeämpää on fiilis siitä että on tervetullut. Multa ainakin menee valtavan paljon energiaa työpäivän aikana erilaisiin kohtaamisiin kaiken maailman hapannaamojen kanssa sekä sen pohtimiseen että mitä sanoa tai olla sanomatta. Ilmassa leijuu lausumattomia lauseita ja sanomattomia asioita ja joutuu stressaamaan ties mistä.  Ja tulkitsemaan työkavereiden eleitä, ilmeitä, sivulauseita ym. Se se vasta vihoviimeistä onkin! Sitä hakeutuu automaattisesti työvuorossa ollessaan sellaiseen seuraan missä ei tarvitse pingottaa tai hautautuu työhuoneeseensa. Ja ai että sitä fiilistä kun huomaa että joku ikävä ihminen ei olekaan työvuorossa! 

Ns. virkaiältään vanhempien työntekijöiden tulisi pitää mielessään se että uudet eivät mitenkään voi olla tietoisia kaikista normeista mitä työmaalla vallitsee. Jokaisessa paikassa on omat tapansa toimia ja nämä vihoviimeiset normit eli kirjoittamattomat säännöt joiden mukaan arki kulkee. Niitä ei voi tietää joten ei voi alkaa nirppanokkailla jos joku epätietoisuudessaan tekee yleisesti hyväksyttyjen käytäntöjen vastaisesti. Voi elämän kevät miten vaikeaa yksinkertaisista asioista onkaan tullut.

Minulla ei juuri koskaan päivän päätteeksi pyöri mielessä asiakastapaukset taikka heidän kimurantit elämäntilanteensa vaan nimenomaan se mitä fiiliksiä mennyt päivä on tuonut muassaan työporukan taholta. Niitä minä pohdin. Tajusin juuri äsken että pelkään itseasiassa koko ajan sitä että saan potkut! En itsekään tiedä miksi. Ehkä tosiaan koen etten kelpaa.

Pienet asiat ovat omiaan vahvistamaan tällaisia tuntemuksia. Tänään kävi niin että  sain muutaman minuutin ennen kahta kuulla että on työpaikkakokous kello kaksi. Käytävällä osastosihteeri huikkasi että älä unohda kokousta ja minä sitten ihmettelemään että mitä ihme kokousta. Asia selvisi, soitin osaston esimiehelle ja ilmoitin että en taida nyt päästä kun kalenteri täynnä suunniteltua tekemistä. Harmitti vietävästi kun lähes joka viikko olen perään kuuluttanut tätä työpaikkakokousta. No, nyt se sitten oli eli tuli, pysähtyi ja meni. 

Ensi viikkoa en odota kovin innoissani sillä remmiin tulee kahden kuukauden työharjoittelussa ollut kolleega joka on työskennellyt tässä paikassa pari-kolme vuotta. Tätäkin jännitän, kun en ole koskaan tavannut  henkilöä ja pelkään että kaikki muuttuu totaalisesti.  Hänellä on vakiintunut asema ja minä olen koeajalla. En myöskään haluaisi palata vanhaan työnjakoon mutta mitä sitten jos hän haluaa? 

Terveyssosiaalityössä on ihan riittävästi haasteita ilman mitään ylimääräistä hässäkkää. Sossu on aina lähtökohtiasesti altavastaajana ja näitä tilanteita tulee ihan joka paikassa, niissä edistyksellisemmissäkin, ellet täysin asetu hoitajien ja lääkärien liekaan ja vietäväksi. Suurin ongelma lienee siinä että käsitys siitä mitä sosiaalityö oikeasti on, vaihtelee kovasti ja aiheuttaa ristiriitoja. Onko sossu tarvittaessa paikalle kutsuttava vai osa hoitotiimiä. Päätävätkö hoitajat milloin on sosiaalityön tarvetta vai annetaanko sosiaalityöntekijälle mahdollisuus itse päästä jossain tilanteessa arvioimaan. Ikuisuuskysymyksiä, niitähän ne ovat!

Minulle järjestyi yllättävänkin helposti mahdollisuus päästä arvioimaan ja siitä olen kyllä tosi kiitollinen. Työviihtyvyys parani  huimasti! Mitä käy ensi viikon jälkeen, se jää nähtäväksi. Uudet tuulet saattaa puhaltaa...

Arkikoomassa istun täällä ja kirjoittelen. Päässä humisee ja väsy on. Aion kuitenkin katsoa satuhäät ja sen jälkeen rämmmin lenkille koiruuksien kanssa. Onneksi on nyt lauhaa, Jesssss!!

LOPPUKEVENNYS:

WP_20140202_031-normal.jpgWP_20140202_034-normal.jpg

Näitä chillaus kuvia tulee aina postattua näin työviikon aikana. I wonder why...