Heipparallaa immeiset!

Joulu tuli pysähtyi ja meni, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Muuta kuin hulppeat määrät namisuklaata jota sain monenlaista. Siskoltani Katilta ihania brittiherkkuja joita ylitse kaiken suklaamaailmassani rakastan; aah, maltesers ja flake, ja 2 kg taattua suomi kamaa rakkaalta pojaltani; fazerin sininen, geisha ym. unohtamatta veljeni antamia herkkuja. Lucky me!

..

 Mikäs muu sitten tulee, pysähtyy ja menee?  No ainakin viikonloput sekä tietenkin rakkaus, jonkun ikivanhan runonpätkän mukaan. Niin ja minäkin, tulen, pysähdyn ja menen. Sikäli mikäli rakkaisiin haukkuihin on uskominen, ja miksei olisi.

Olen kotona niin vähän että joka kerta kun lähden, sydän särkyy koirien takia. En voi ymmärtää miten minulle on siunaantunut noin kiltit koiruudet. Tuntuvat kestävän mitä vaan. Mamman rakkaat! Tässä pieni koirapläjäys:

Mona pitää huolen että kukaan ei tule lähelle kun on matten huomion alla

Dalia ottaa rennosti

Paapuli ja Mona in action

Arki rullaa menemään omaan tahtiinsa, viikonloppua odotellessa. Töitä, tallia ja koiralenkkejä. Vähän nettideittailuakin, tosin hyvin vähän enää. Alkaa usko loppua, tuskinpa sitä ihanaa prinssiä enää minulle löytyy. Ainakaan netistä. Etsivä ei todellakaan aina löydä, mutta ei se mitään. Näillä korteilla pelataan ja minulla on kuitenkin loppujen lopuksi suhteellisen hyvät kortit kun moniin vertaa.

Vuoden vaihteessa siirryin Hyvinkäälle töihin. Tai siis piti siirtyä. Organisointi ei  mennyt ihan putkeen ja minulla ei ole vieläkään konetta. Huone kyllä on, ihan kivassa miljöössä, joskaan ei sellaisessa mikä olisi ideaali potilastyötä tehdessä. Olen edelleen Järvenpään toimistolla useammin kuin pitäisi. Miten sitä ihmisiä kuntouttaisi kun ei ole puuitteet kohdillaan? En voi antaa aikoja kun en tiedä mihin pyytäisin potilaita tulemaan.

Mutta Piipi, hän se on minulle ikuinen ilon lähde ja paras terapeutti. Eniten kotonani olen Piipuskaisen selässä. Yhdessä kun maastossa mennään, olen aina hetken todella onnellinen.

Onneksi löysimme toisemme ja toivottavasi yhteinen matka jatkuu vielä pitkään. Rakas kiukkupakkaus ja samettiturpainen kainaloinen; ei ole hänen voittanutta. Hurmaava tumma! Luv' U veri meni!!!

Piipi sai vihdoinkin ensimmäistä kertaa vuoteen normaalikengän murtuma kavioonsa pari kuukautta sitten. Eilen hänet kengitettiin toistamiseen normi kenkiin. Viimeisimmässä kontrolliröntgenissä kävi ilmi, että rösöinen nivelpinta on tasoittunut joten alan kyllä nyt todella uskoa Glukomixin taikaan. En ainakaan uskalla jättää sitä missään nimessä pois vaikka kovin hintavaa onkin. Olen edelleen tunnollisesti lenkin jälkeen kaksoiskylmännyt Piipin jalat eli ensin vedellä ja sitten savella. Hoitelen myös polvia linimentillä vähintään kerran viikossa ja samoin selkää sekä erityisesti lantionseutua. Nyt on lavoissa jotain hämminkiä, joten kutsuinkin osteopaatti Tiina Katajan hoitamaan Piipiä. Varmasti tuon kaiken sairastamisen jälkeen löytyy jotain vinoutumaa tai muuta kremppaa. Uskon vakaasti että huolellisesti hoitamisella on tärkeä merkitys hevosen jaksamisen kannalta. Saadaan myös lisää yhteistä aikaa meille.

Piipi sai itselleen joku aika sitten ottolapsen jota nyt kasvattaa. On ne niin söpöjä, iso ja pieni.

Tällaista täällä eli siis ei mitään uutta alla auringon. Viime aikaisten kokemusteni perusteella täytyy sanoa, että jos mahdollista, ymmärrän vieläkin paremmin sitä miksi viihdyn niin hyvin rakkaitten eläinteni seurassa.

Nähdään taas, 

Eve